Räytymispäivä

Tänään on ollut räytymispäivä. Viime viikolla myös, ja sitä edeltävälläkin viikolla, taisipa olla useampikin. Tiedättekö tunteen, kun ei jaksaisi sanoa yhtään ainoaa ystävällistä sanaa kenellekään? Kun väsyttää, tekisi mieli ryömiä takaisin peiton alle ja irvistää sieltää kaikille.

Turhauttaa, kun asiat ei mene niin kuin niiden pitäisi ja haluaisi menevän. On jatkuva kiire (viimeiset kaksi - kolme viikkoa on ollut yhtä kiirettä ja paikasta toiseen ravaamista), ja just silloin, kun vetää lenkkareita jalkaan lähteäkseen koiran kanssa juoksulenkille, niin taivas päättää pudottaa sylin täydeltä vettä niskaan...

Takana on nyt 187 päivää, 26 viikkoa ja jotakuinkin 4 488 tuntia vastuun kantamista, yksinäistä arkea. Ehkä tämä alkaa olla jonkinlaista loppuväsymystä. Odotusta, että se toinen palaa taas kotiin ja ottaa paikkansa arjen askareissa, kantaa osuutensa kaikesta tästä vastuusta. Kun päivät alkavat vähentyä (Kolme viimeistä (pitkää) päivää jäljellä!), alkaa itsekin hellittää otettaan. Sallii taas väsymyksen tulla, kun ei ole enää pakko vaan jaksaa puurtaa ja olla reipas.

"Tänään on päivä harmaa
Päivä räytymisen
Se tarkoittaa, että silloin
Minä olen murheellinen
Hyvin minä olen taas hoidellut
Kaikki tuhmat työt
Mut raskaaksi käy tämä tällainen
Kun kiukuttelee yöt

Oishan se kiva, jos mulla
Myös joku kaveri ois
Mut aina yksin täytyy mun olla
Ei kukaan tuhmasta välittää vois

Tänään tein taas tempun
Vedin kissaa hännästä
Ja se kissa ei pitänyt siitä
Sen huomasin äänestä
Surulliseksi tuli kissa
Ja se lähti luotani pois
Voi kun sitä joskus toivoo
Että kiltti olla vois

Oishan se kiva, jos mulla
Myös joku kaveri ois
Mut aina yksin täytyy mun olla
Ei kukaan tuhmasta välittää vois

Ja jänöjussi puhuu huonosti
Kun ristissä on sen suu
Ja sitäkin mä vähän pilkkasin
Ei luokseni hänkään tuu

Oishan se kiva, jos mulla
Myös joku kaveri ois
Mut aina yksin täytyy mun olla
Ei kukaan tuhmasta välittää vois




Voi kurjuuksien kurjuus"

(Rölli/Allu Tuppurainen: Räytymispäivä)

Ps. Äiti, Nannu ja Anoppi. Unohdimme postittaa äitienpäiväkorttinne ajoissa. Muistikapasiteettini on joutunut viime aikoina ylikuormituksen kohteeksi. Anteeksi. Kun sitä ei nyt kortissa lue, niin lukekoon täällä: Olette meille tärkeitä ja rakkaita.

Aurinkoa sadesäähän...

...edes valokuvien kautta. Tässä vielä muutamia lomakuvia sen kummemmin jaarittelematta. Kysykää jos mieleenne tulee jotain :)

Minulta kysyttiin useaan kertaan loman aikana, että kuinka oikein teen sen, miten lapsemme eivät itke ja kiukuttele ollenkaan. Ja näin jälkeenpäin ajatellen en kyllä muista ainoatakaan kertaa, että joku heistä olisi kiukunnut pieneimmästäkään asiasta.

Luulen vastauksen siihen löytyvän siitä, että tällainen loma on harvinaista meille, ja jokainen, perheen kuopusta myöten, osasi arvostaa sitä perinpohjaisesti. Tämä oli perheemme ensimmäinen yhteinen ulkomaanloma, ja voin sanoa, että jokaikinen meistä nautti joka hetkestä täydellä sydämellään.

Ei sen kummempaa :)

Kesäisiä häivähdyksiä

Toivottavasti tämäkin kesä on täynnä ihania ja ikimuistoisia hetkiä...

Kantapään kautta

Eilen saatiin nauttia tämän kevään ensimmäisestä oikeasti lämpimästä ja aurinkoisesta päivästä. Ruotsin tenttikirja vaihtuikin nopeasti ulkovaatteisiin, ja vietimme suurimman osan päivästä pihalla nauttien auringosta, lämmöstä, lintujen laulusta, lumikasoista lähtevistä pienistä puroista sekä hieman isommista vesilätäköistä.

 Esikoisen kiivetessä toistaiseksi vielä sisäseinällä, me loput perheen naiset poikkesimme karvakorvan kanssa katsomaan, joko läheisen järven jäät ovat lähteneet. 

Parin viikon takaiset lumikinokset olivat rannalta jo hävinneet, mutta järvi oli yhä jäässä. Sen verran huterassa kunnossa kuitenkin, että Rölli sai kylmän kylvyn juostessaan rantajäällä pallon perässä. Eipä tuo ollut kylmästä kylvystä moksiskaan, vaan jatkoi matkaansa samaa vauhtia hörpäten vauhdissa jäähileitä avannosta suuhunsa. Sen verran viisas kuitenkin, ettei ajatellutkaan lähtevänsä rannan tuntumasta pidemmälle, vaan tassutteli tyytyväisenä rantajäätiköllä upoten aina välillä vatsaansa myöten hyiseen veteen. Ja tarvittaessa uskoi käskyä tulla pois kielletyltä alueelta, toisin kuin eräät...

Mitä isompi lätäkkö sitä enemmän se vetää pieniä tyttöjä puoleensa - todistettavasti. Vaikka äiti sanoisi "Ei", tai "Tulkaa pois sieltä", tai "Te ette arvaakaan, kuinka syvästi siellä on vettä", tai "Se vesi on sitten hurjan kylmää". Niinpä. Se on nyt sitten konkreettisesti testattu, ja kylmäähän se oli. Yhtä kylmää, kuin mitä äiti oli väittämissään oikeassa. Tällä kertaa myönsivät sen ihan oma-aloitteisesti. Tällainen oli näkymä ensimmäisen vartin jälkeen: 

Punaiset litimärät kumpparit sievästi auton vierellä kuivumassa, ja Rölli ihmeissään silmälläpidettävän joukon pienenemisestä yhteen henkilöön. Polviaan myöten upposivat lätäkköön, mutta eipä se puuhakaksikon vauhtia hidastanut. Leikki jatkui samaa rataa autossa varpaita kuivatellessa, vaikkakin Polly Pocketit jäivät tällä reissulla ilman suunniteltuja mutakylpyjä.

Aurinkoista viikkoa!

Lempivärejä

Me ollaan värikkäitä, sanan monessa merkityksessä.

Sisustuksellisesti meiltä löytyy pääsääntöisesti valkoista, hieman vähemmän mustaa, ja tällä hetkellä uutena pinkkiä. Vaatteissa ja asusteissa meiltä voi sen sijaan bongata noiden ikisuosikkien, valkoisen ja mustan lisäksi keltaista; leijonankeltaista, auringonkeltaista ja sinapinkeltaista. Ei kuitenkaan vaaleankeltaista. Se ei mahdu meille.

Kuten ei myöskään violetti, missään muodossa. Tai sävyssä. Yritetty on, mutta ei. Ehdoton ei.

Turkoosia sen sijaan löytyy, paljon. Talvella tummaa, sellaista petroolinväristä, kesää kohti vaalenevia turkoosin sävyjä. Turkoosi on yksi meidän lemppari.

Ruskea on ihan ok, mutta alkaa kadota meidän väripaletistamme. Liekö keräämään vain voimia, jotta voi jälleen palata ihastuttamaan ja värittämään meitä, kotiamme. Samoin ruskean sukuinen beige. Ripaus siellä, ripaus täällä. Kaunista pieninä annoksina, suurina makuumme hieman väritöntä. Toista on oranssi. Sen suhteen olemme tarkkoja. Pitää olla juuri sitä oikeaa oranssia, hieman ruosteeseen ja palaneeseen vivahtavaa, olomuodostaan riippuen joskus hieman punertavaakin. Terraksiko kutsutaan...?

Ja se punainen, aina yhtä raikas ja pirteä peruspunainen. Se kuuluu ehdottomasti meille, punanuttuisille. Viiniin kohti kääntyvä ei. Se muuntuu mielestäni jokseenkin synkkämieliseksi, goottimaiseksi minun pääni sisällä.

Pinkkiä monine sävyineen joo. Myönnetään. Tulihan se todistetuksi täälläkin: http://sydankapyset-arjenpieniailoja.blogspot.com/2012/01/pinkkiii.html. Havahduin vastikään siihen, että kolmasosa omista treenivaatteistani on pinkkejä. Hieman väriä joskus minullekin, sillä muualle kuin salille en pinkkiä osaisi päälleni pukea.

Seuraavana vaaleanpunainen, hmm... oikean sävyisenä ehdottomasti joo. Ainakin perheen pienimmälle. Minulle ei, ei enää. En koe olevani sillä tavoin hempeä. Tunteellinen ja herkkä kyllä, mutta en hempeän vaalenapunainen ja ruusuinen. (Tuosta päästäisiinkin helposti erilaisiin kuoseihin, mutta ne jääköön tällä kertaa...)

No entäs sitten se paljon puhuttu sininen? Farkunsinisenä joo, savunsininsenä joo, indigonsininsenä joo, vaalean- ja tummasininsenä EI. Eikä myöskään pieniraidallisena meriaiheisena sini-valkoisena. Ei meille. Oli kuinka trendikästä ja muodikasta tahansa. Noup, ei sovi meille. Eikä myöskään tämän kesän väri koralli.

Vihreää paljon; mintunvihreää lukuunottamatta vihreän kaikille väreille ja sävyille löytyy meiltä tilaa. Aina limen- ja omenanvihreästä kulahtaneeseen armeijanvihreään, oliivinvihreään ja täyteläiseen metsänvihreään. Unohtamatta khakinvihreää. Jo pelkästään kevättakeistamme löytyy ainakin neljä eri vihreän sävyä.

Hännänhuippuna harmaa, niin huomaamaton, että meinasi unohtua. Löytänyt kuitenkin tiensä meidän kaappeihin, niin vaaleana kuin tummana, trikoona kuin villana. Ihanan väritöntä talvella, kun olo tuntuu muutenkin harmaahiireltä...

Kuvia katsoessa ei jääne epäselväksi, mikä kunkin sydänkäpysen lempiväri on :)

Värikästä viikkoa!